sunnuntai, 8. joulukuu 2013

Sinnittelee, sinnittelee..

Pakko vaan sinnitellä.

Paino ei tahdo millään pudota, mutta lohduttaahan se jo sekin, että ei ole noussutkaan.

Tämä joulunaika ei ole kyllä parasta aikaa laihduttaa. Mutta hyvin on mielestäni mennyt kahdet pikkujoulut. Kotijoulua on suunniteltu keventää. Paljon kaloja, vähän kinkkua, paljon rosollia, eikä leivonnaisia. Hyvin vähän suklaata ja muutama vihreä kuula. Niistä on meidän joulu tehty.

tiistai, 26. marraskuu 2013

Vaikka minä miten...

...syön vähän, niin paino ei halua tästä pudota.  Kiukuttaa.

Senpä vuoksi olen tämän päivää elänyt (taas) sitku-elmää.

Sitten kun (koska?) olen hoikempi, millasia vaatteita ostan? Onhan aihe miettiä. Mutta mietin silti. Tai oikeesti mä mietin, millasia vaatteita ompelen sitten (koska?)

Olen jo jonkun aikaa kerännyt kuvia Pinterestistä, millasia vaatteita haluan sitten, kun .....

130d95a452e5625bcdb36dcf84dc6636%5B1%5D-

Ehkä tälläisen, ryysyläisprinsessa tyylisen.

 

 

tiistai, 19. marraskuu 2013

Jatketaan matkaa

Syyskuun loppupuolella oli sitten se KAUHISTUS. Yllättäen en kuitenkaan pelännyt, ihan pikkasen vaan jänskätti. Menin hyvissä ajoin paikalle. Sukanneule mukanani. Ajattelin vielä, että näinköhän minun lanka riittää koko odotusajaksi. Siinä samassa jo kuulin nimeäni huudeltavan. Ja eikun eteenpäin kuin mummo lumessa. Heti huomenen perään ehätin kertomaan, että minulla on sitten herkkä kurkku. Lupasi puudutteen.  Hoitaja suhautti pullosta kaksi kertaa suuhun. Ja kyljelleen. Eikö se letkun sisäänmeno ollut mikään temppu. Kaikki hyvin. Mutta se poispäin tulo, joka tehdään hitaasti, mutta koko ajan. Se ei ollut NIIN helppo. Yökkäsin ihan koko ajan. Lopuksi lääkäri lohduttikin, että monet pääsevät paljon helpommalla, sinulla on todella herkkä kurkku. Kiitos! Mutta. Se koko toimenpide kesti vain reilun viisi minuuttia. Eikä se koskenut. Se vaan oli epämiellyttävää. Mutta siitäkin selvisin. Ja kotona olin juuri samalla kellonlyömällä, kun se minun aika olisi ollut siellä sairaalassa, että turha valittaa aina, että olisi hidasta.

Seuraavana päivänä menin uudelleen ja silloin oli vuorossa putkeen puhaltaminen. Eli mitattiin keuhokojen tilavuutta.  Pahinta siinä oli, että olin joutunut olemaan ravinnotta edellisestä illasta. Välillä tuntui, että taju lähtee, ku piti hönkiä siihen tötteröön. Sieltä kirmasin sitten ylävatsan ultraan. Ajattelin, että se on jo pala kakkua. Olikin.  Paitsi se lääkäri painoi sillä vempaille tasaisin välein 10 senttiä läskien sisään ja käski olla hengittämättä. Sitten jupisi jotain, jonka tulkitsin, että saan hengittää välillä. Oikealla kädellä se piti sitä vempainta, vasemmalla raplasi tietokonetta, ja välillä se selasi jotakin lehteä. yritin nostaa päätäni ja kurkata lukeeko se samalla Ilta-Sanomia. Vai ohjekirjaa;"kuinka tätä käytetään".  En saanut selvää. Mutta suupaltiksi tätä lääkäriä ei voinut sanoa. Sanoi sentään, milloin saan nousta ja lähteä.

Lokakuun lopussa lääkäri soitti ja kertoi kaikkien testien tulokset. Olet sopiva laihdutusleikkaukseen. Läpäisin katsastuksen ja olen sopiva. Jee. Ja lääkäri totesi vielä, että se leikkaus tulee tuossa tammikuun alkupuolella. No sehän tarkoittaa sitä, että kuukautta aiemmin täytyy aloittaa ENE-dieetti. Erittäin niukka energinen. Se siitä joulusta sitten. Mutta ei se mitään, tuleehan noita uusia.

Tässä päivänä muutamana tuli sitten kirje, jossa aika tarkentui helmi-maaliskuulle. Joten joulu on vielä joulu.

Nyt on sitten se aika elämässä, että pitäisi saada sitä painoa pois. Kokonaistavoite olisi 15 kiloa. Nyt on mennyt vähän reilu viisi.

Olen miettinyt, että tässä asiassa odottamisella on vähän sama merkitys kun naisella äidiksi tulemisella.  Aika tuntuu kuluvan hitaasti ja odottaminen pitkälle, mutta tarkoitus on, että ajatus pysyy mukana. Kypsyy äidiksi, kypsyy laihemmaksi.Jännittää samalla tavoin. Mitä tästä tulee? Miten pärjään? Osaanko hoitaa?

Perheelleni olen asiasta kertonut. Ja lähiesimiehelleni. Ja yhdelle kaverille. Mutta minulla ei ole ketään tuttua, joka olisi käynyt tämän läpi. Välillä tuntuu, että olen tämän asian kanssa yksin. Puoliso sanoo, että juttele hänelle. Voinkin jutella. Mutta en viitsi joka päivä höpöttää. Ja kun en oikein tiedä itsekään, mitä puhuisin. Olo on vaan välillä kuin  istuisi kusiaispesässä. Millanen minusta tulee? Montako päivää joutuu olemaan sairaalassa? Miltä tuntuu ostaa vaatteita? Älkää naurako. Nämä on vakavia kysymyksiä ;))

Tänään menen neulomaan ystävien kanssa, enkä ajattele leikkausta.

maanantai, 18. marraskuu 2013

18.11.13

Olen pohtinut jo jonkun aikaa tämän blogin perustamista.

Elämässäni on tulossa suuri muutos. En tiedä itsekään, mitä se tuo tullessaan, mutta kirjoitan tuntojani tänne, jospa niistä olisi apua jollekin, joka joskus pohtii samoja asioita.

Olen siis ollut lähes koko aikuisiän ylipainoinen. Ja monet kaalikeitot on kokeiltu.  Parhaan tuloksen sain Painonvartioissa lähes 20 v sitten. Silloin minusta oli ihan vähällä tulla myös urheiluhullu. Onneksi Luoja varjeli ja pelasti minut siltä. Sen jälkeen reppuun tarttui mukaan monelaisia murheita. Sairauttakin surutta.

Toinen totinen yritys oli reilut viisi vuotta sitten. Silloin mentiin Nutriletin tahtiin. Ja putosihan se paino silläkin. Ja sisua riitti. Siihen asti, kun piti aloittaa ns. normaali syöminen. Siitä se lähti taas viisari kiipeämään ylemmäs ja ylemmäs.

Ajattelin jo, että antaa olla. Minun kohtaloni on olla pullukka ja sillä siisti. Repussa tosin mukana diabetes, kohonnut verenpaine, fibromyalcia ja viimeisenä uniapnea.

Touko-kesäkuun vaihteessa keräsin sitten rohkeuteni ja kysyin arasti työterveyslääkäriltä laihdutusleikkauksesta. Olin varautunut siihen, että se tyrmätään suorilta, minun hieno ideani. Mutta. Lääkäri ottikin asian ihan tosissaan. Kirjoitti lähetteen ja minä jäin odottelemaan. Oletin, että joskus loppuvuodesta siitä jotakin voi kuulua. Kesäkuun lopussa tuli kutsu saapua elokuun lopussa kuulemaan lisää projektista.

Siellä meitä istui neljä kohtalaisen kokoista ihmistä odottamassa. Kolme naista ja yksi mies. Ja lisäksi yhden naisen hoikempi puoliso (häntä ei lasketa). Arasti kyselimme toisiltamme, että oletteko tulossa laihdutusleikkaukseen ( sitä kun ei juuri päältäpäin huomannut ).

Yhdessä astelimme ravintoterapeutin pakeille. Hän kertoi ruuasta ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen. Sitten siirryimme lääkärin vastaanotolle, kaikki neljä yhdessä. Lekuri kertoi, mitä leikkauksessa tapahtuu. Nykyinen 1,5 litran vatsalaukku pienennetään tulitikkuaskin kokoiseksi. Ja ohut suolta ohitetaan jonkun matkaa.  Jotakin olis saanu kysyäkin, mutta mitä siinä tulee mieleen??  Sitten kävimme yksitellen lääkärin juttusilla. Siellä lääkäri esitti entuudestaan tutun kysymyksen: "tahdotko"? Tahdon, tahdon. No sitten alat laihduttamaan. Täh?? Eikös sinne leikkaukseen mennä sitä varten?

Ennen leikkausta tulee siis pudottaa painoa. Toiset sanoo että 13 %, toiset 10 % joku jopa että 7 %. Mutta tarkoitus on saada maksaa pienennettyä, sen verran luulen ymmärtäneeni.

Sitten taas ravintoterapeutin pakeille.Siellä kerrottiin tulevista tutkimuksista. Yläatsan ultraäänitutkimus, keuhkojen tilavuudenmittaus ja vatsalaukuntähystys. VATSALAUKUNTÄHYSTYS. Huh. No ne tulee sitten aikanaan.